Murha, joka jäi tekemättä

Mannerheimin murhayritys Tampereella 1920 - poliisit palkittiin hankkeen estämisestä  

Sisällissodan voittaminen oli 1900-luvulla terveysriski. Salamurhaajien luodit tapasivat Meksikossa Emiliano Zapatan ja Irlannissa Michael Collinsin. Saman lopun oli kohdata kenraali Carl Gustaf Emil Mannerheim Tampereen Hämeenkadulla 4.4.1920. 

Kun punakaartien puolustus keväällä 1918 murtui, pakenivat vakaumuksellisimmat punaiset Neuvosto-Venäjälle. Osa johtajista jätti joukkonsa jopa kesken taistelun ehtiäkseen Pietariin kulkeviin juniin ennen radan jäämistä valkoisten käsiin.

Neuvosto-Venäjä otti asekuntoiset pakolaiset avosylin vastaan. V. I. Leninin aloitteesta perustettiin Pietariin kansainvälinen punaupseerikoulu. Koulun tehtävä oli antaa upseeri-, sabotaasi- ja tiedustelukoulutusta ulkomaisille kommunisteille. Suomalaiset muodostivat oppilaiden ydinjoukon, mutta suuri osa kurssilaisista saapui muualta Euroopasta ja Aasiasta.

Koulua johtivat aluksi vuorotellen veljekset Jukka, Jaakko ja Eino Rahja. Jaakko ja Jukka murhattiin kommunistien valtataisteluissa, mutta Einon ura jatkui aina kenraaliksi saakka. Yhteensä koulusta valmistui yli 1500 suomalaista punaupseeria, ja talvisodan alkaessa puna-armeijassa palveli useita suomalaisia kenraaleita.

Suomalaiskommunisteja suunnitelmineen alkuvuonna 1920. Keskellä hattu päässään Eino Rahja. Kuva Markku Salomaan teoksesta Punaupseerit / Työväenaatteen museo.

Nuoren Eino Rahjan suuri hanke oli murhauttaa valkoista armeijaa johtanut kenraali Mannerheim. Tähän tarkoitukseen koottiin kahdeksan suomalaisen punaupseerin iskuryhmä.

Ryhmään kelpuutetut olivat Aleksander Weckman, August Enroth, Aleksanteri Suokas, Karl (Kaarle) Salo, Väinö Luoto, Hjalmar Forsman, Emil Kuutti ja Antti Pokkinen. Keski-ikä oli vain 26 vuotta, mutta sotakokemusta ryhmällä riitti. Ainoa yli 30-vuotias oli Kuutti, jonka saapuminen Suomeen oli uhkarohkeaa. Kuutti oli etsintäkuulutettu lukuisista sisällissodan aikaisista kostomurhista.

Murhayritys

Kun iskuun valmistauduttiin, vain ryhmää johtanut Weckman tiesi iskun todellisen kohteen. Välittömiksi tekijöiksi valikoituivat Weckman, Suokas ja Salo, jotka saapuivat väärillä passeilla eri teitä Helsinkiin maaliskuussa 1920. Aseeksi alunperin valittu konekivääri vaihdettiin pistooleihin.

Mannerheimin tiedettiin esiintyvän suojeluskuntaparaatissa Tampereella 4. huhtikuuta. Iskuryhmän tavatessa edellisenä päivänä Hämeenkadun Puistokahvilassa kohde oli jo koko ryhmän tiedossa. Weckman määräsi ampujaksi Salon ja antoi tälle Colt-pistoolin. Weckman ja Suokas olisivat varmistajina aseinaan Walther-pistooli ja pienempi Colt.

Kun Mannerheim ratsasti paraatin kärjessä Salon kohdalle, attentaattori yksinkertaisesti jänisti. Väenpaljoudessa Weckman ja Suokas menettivät näköyhteyden Saloon, ja muutamassa sekunnissa oli kenraali ratsastanut heidänkin ohitseen. Yritys valui surkealla tavalla hiekkaan.

Raivostunut Weckman etsi 6.4. Salon käsiinsä ja esitti selkeät vaihtoehdot. Salolla olisi viikko aikaa tappaa joko Mannerheim tai sotaministeri Bruno Jalander. Muussa tapauksessa vainajoituisi Salo itse.

Tässä vaiheessa poliisi on lähes varmasti jo ollut ryhmästä tietoinen. Mannerheim ja Jalander eivät nimittäin saapuneet Helsingin suojeluskuntajuhlaan. Ottaen huomioon, että Jalander oli ministerintoimensa ohella Uudenmaan läänin maaherra, molempien poisjäänti oli melko poikkeuksellista. Salo menetti tilaisuutensa ja murtui lopullisesti. Hän palautti pistoolin ja pakeni tovereiltaan, mikä johti ryhmän sekasortoon.

Pidätykset

Weckman, Suokas ja näiden kaksi avustajaa yrittivät paeta Venäjälle. Heidät pidätettiin aseistautuneina Helsinki-Viipuri -junasta yöllä 21. huhtikuuta. Salo pidätettiin Espoosta kaksi päivää myöhemmin. Toinen pidätetyistä avustajista, helsinkiläinen seppä Teodor Sädevirta, todisti oikeudessa asiasta totuudenmukaisesti. Vastineeksi syytteistä häntä vastaan luovuttiin.

Todistus kävi kalliiksi, sillä vapaina säilyneet ryhmän jäsenet murhasivat Sädevirran käsikranaatein 26. elokuuta. Samalla yksi sivullinen kuoli ja yksi haavoittui. Koston järjestänyt Enroth jäi kiinni ja tuomittiin elinkautiseen.

Pokkinen, Forsman ja Luoto onnistuivat pakenemaan Venäjälle, mutta Kuutti pidätettiin Helsingissä 11. heinäkuuta. Kuutti tuomittiin elinkautiseen - ja aiheesta. Ainakaan kirjoittaja ei tunne itsenäisen Suomen ajalta Kuutin tuomiota karumpaa luetteloa: yksi valtiopetos, 22 murhaa, yksi murhan yritys ja kaksi törkeätä ryöstöä.

Poliittisessa mielessä Neuvostoliitto myöhemmin tuli tunnustaneeksi yrityksen valtiollisen luonteen. Weckman ja Enroth nimittäin luovutettiin Neuvostoliittoon salaisessa vankienvaihdossa 18.6.1926. Neuvostovaltio ei tuolloin vaihtanut Suomen vankiloista kahta rikollista, vaan kaksi kouluttamaansa upseeria, jotka olivat yhä suorittamassa esimiehiltä saamaansa tehtävää.

Poliisien palkkiot

Tapaus on erikoinen ja vähän tunnettu. Vielä erikoisemman siitä tekee se, että joukko poliiseja palkittiin rahapalkkioin hankkeen estämisestä. Ottaen huomioon, että tekoa ei estänyt heidän kansalaiskuntonsa, vaan ampujan epäröinti, asia on yhä oudompi.

Palkkioiden suuruus on suhteellinen käsite. Helsingin poliisin rikososastolta sai yksi ylietsivä viisisataa, toinen kolmesataa, ja neljä rivietsivää sata silloista markkaa kukin. Aloitteen palkitsemisesta teki Helsingin poliisimestari.

Luotettavin rahanarvon mittari ainakin poliisien suhteen on viinan hinta. Nyt sen käyttäminen ei käy, sillä tapahtuma-aikaan vallitsi kieltolaki. Ainoa viinan hinta oli määritelty apteekkispriille, jota satasella sai omaan astiaan kolmisen litraa. Hintaan pitäisi kuitenkin lisätä lääkärikäyntien hinta jokaista kahdensadan gramman hankintareseptiä kohden. Näin on laskenut asiasta Sotilasaikakauslehteen kirjoittanut Kauko I. Rumpunen.

Karkeasti arvioiden silloinen satanen vastasi elinkustannusten mukaan laskettuna nykyisen sadan euron ostovoimaa. Näin ainakin nykyisten matkalippujen hintoihin suhteutettuna. Niinpä palkkiosummalla saisi nykyään Matkahuollon lippuhintojen valossa bussimatkan Helsingistä Seinäjoelle ja takaisin. Pohjanmaalla saattaisi lisäksi olla varaa syödä sämpylä tai siemaista olut asemaravintolassa.

Näin siis rivimiesten osalta. Palkkiorakenne näyttää vahvasti siltä, että kyseessä olisi ollut lähes nykyisen mallinen tutkintaryhmä, jossa toimii johtaja, varajohtaja ja neljä tutkijaa. Johtajan palkkio on siis suurpiirteisesti vastannut noin viittäsataa euroa, joten sillä on jo voinut viedä Pohjanmaalle koko perheen tai ostaa vaikka vaimolle uudet verhot.

Miksi poliisit palkittiin rahalla? Poliisin historia ei juuri tunne rahapalkkioita, vaan virkamiehiä on perinteisesti palkittu nimityksin tai kunniamerkein. Kieltolain valvonnan tehostamisessa rahapalkkioita kokeiltiin, mutta niiden menestys oli heikko, sillä viinanhimo oli lähes aina vahvempi.

Rumpusen mukaan rahapalkkiot viittaavat siihen, että jutun selvittelyn yhteydessä selvisi jotain muuta ja jotain tärkeämpää kuin jo valmiiksi epäonnistunut murhayritys. Huomio ja teoria on hyvä. Silti rahalla palkitseminen epäilyttää - olihan valtio tuolloin nykyistäkin vähävaraisempi.

Uusi poliisilaki mahdollistaa tiedottajapalkkioiden maksamisen, mutta sitä mahdollisuutta ei tuolloin ollut. Jos tieto on jouduttu ostamaan, on tuon rahasumman käyttäminen saattanut edellyttää sen naamioimista palkkioksi myöhemmin. Muutoin summan puuttumista olisi ollut kirjanpidossa mahdotonta selittää.

Tämän todistaminen edellyttäisi tietoa siitä, ovatko poliisit todella saaneet rahat itselleen,mutta sen selvittäminen on luonnollisesti nyt jo mahdotonta. Kuitenkin palkkion jakaminen kuudelle rikostutkijalle voisi viitata tähänkin mahdollisuuteen. Ehkä pojat ovat joutuneet laittamaan tarvitsemansa tiedon saamiseksi omiaan likoon.

Tai sitten sotaministerin, Uudenmaan maaherran ja sisällissodan voittaneen kenraalin henki on katsottu arvoltaan sellaisiksi, että niiden säilyttämisestä voi maksaa etsiville satasen mieheen. Tiedä häntä, aika peittää... 

LISÄYS:

Artikkelin julkaisemisen jälkeen tekijä on saanut uutta tietoa Teodor Sädevirran myöhemmistä vaiheista.

Muista lähteistä ja aiemmista tiedoista poiketen Sädevirta (aiempi Stenman) ei menehtynyt häntä vastaan kostoksi suoritetussa käsikranaatti-iskussa. Sen sijaan surmansa sai Sädevirran morsian, joka aiemmissa lähteissä on mainittu iskussa menehtyneenä 'sivullisena'.

Teodor Sädevirta tunnettiin myöhemmin taitavana seppänä, joka asui Kalvolassa 1920-luvulta aina kuolemaansa (1958) saakka. Hän avioitui Jenny Pietilän kanssa 1920-luvun alkupuolella.

Akaa-Toijalan Suojeluskunnan vaiheissa seppä Sädevirta kuvataan taitavana pistooliampujana, ja hänen kerrotaan lahjoittaneen 1920-luvun lopulla suojeluskunnan ampumaradan majalle oven vetimet, saranat ja salvat.

Muutoinkin Pietilän suku tunnettiin aktiivisina suojeluskuntalaisina sekä vapaussoturiperinteen vaalijoina. Vähintäänkin tästä syystä Teodor Sädevirtaa pidettiin myöhemmin vasemmistopiireissä luopiona ja aatteensa kieltäjänä. Joidenkin tietojen mukaan Sädevirta sai vapauttavan päätöksen lisäksi palkkiona paljastuksestaan myös käteistä rahaa.

Sädevirta valmisti pajassaan myös Kalvolan sankarihautojen sankariristin ja teki myöhemmin rististä pienoismallin omaa hautakiveään varten

Seudun paikallishistoriaa tunteva Kalvolan kunnanhallituksen puheenjohtaja Jukka Viitaniemi pitää epäuskottavana, että Pietilästä olisi annettu tytärtä punaisen aatteen kantajan puolisoksi, tai että yhtä lailla kovina suojeluskuntalaisina tunnetut Riihilahden tilan Hutin veljekset olisivat myyneet maataan tällaiselle henkilölle rakentamista varten. Hutin mailla Sädevirran talo ja paja kuitenkin sijaitsivat.

Kiitän tiedoista Jukka Viitaniemeä sekä Pietilöiden sukukirjasta asioita tarkistanutta Ulla Eerolaa.

Ylläolevaan artikkeliin liittyen esittäisin kaksi mahdollista tapahtumainkulkua Sädevirran osallisuuden ja myöhempien vaiheiden suhteen. On mahdollista, että myöhemmät elämänvaiheet - mukaan lukien silloisen morsiamen murhaaminen aateveljien taholta - ovat muovanneet hänen poliittisen aatteensa uudelleen siten, että hän on päätynyt päätynyt oikeistolaiseen elämänpiiriin. Huolimatta siis siitä, että on ottanut osaa yritykseen kenraali Mannerheimin murhaamiseksi.

Toisaalta, kuten artikkelissa jo pohdin, poliisien palkitseminen rahalla hieman 'haiskahtaa'. Kirjanpidon sääntöjen mukaan jonnekin ilmestyvä raha on tyypillisesti jostain muualta pois. Sopisi hyvin kuvaan, että Sädevirran mahdollisesti vastaanottama rahasumma olisi merkitty asiakirjoihin palkkiona, joka olisi maksettu poliisimiehille.

Tätä taustaa - sekä myöhemmin muuksi ilmennyttä poliittista kantaa - vasten tarkasteltuna nousee esiin kysymys siitä, oliko Sädevirta alun perinkään ryhmässä mukana varsinaisena tekijänä tai edes avustajana, vai siihen varta vasten soluttautuneena tai solutettuna poliisin tiedottajana.

Siinä tapauksessa myös muihin lähteisiin päätynyt tieto Sädevirran kuolemasta iskun yhteydessä sopisi hyvin kuvaan. Helpompaa olisi aloittaa uusi elämä toisaalla, jos aiemmin perään käsketyt kostajat pitäisivät kohdettaan kuolleena. Pitävää tietoa tästä ei enää saa, mutta kapteeni Kaarnaa lainaten: 'Aina eppäillä soppii...'

Lähteitä:

- Sotilasaikakauslehti, Kauko I. Rumpunen: Erään isoisän ansioluettelosta

- Sotilasaikakauslehti 9/98, Ohto Manninen: Murhayritys Mannerheimia vastaan

- Suomen itsenäistymisen kronikka, Gummerus

- Markku Salomaa: Punaupseerit, WSOY