Vappuyö Viipurissa 1918

Säveltäjä Toivo Kuulan tappajaa ei lain koura tavoittanut

Arkistossa lepää pimeä väkivaltarikos. Uhrina on julkkis, tapahtumapaikka Suomen toiseksi suurimman kaupungin ydinkeskusta. Kuka laitetaan tutkijaksi?

Teoriassa olisi mahdollista ottaa tutkintaan tapahtuma, joka päättyi säveltäjä Toivo Kuulan kuolemaan vappuna 1918. Tutkinnan haasteellisuutta lisää se, että tapahtumapaikka on nykyään vieraan valtion maaperällä, eikä todistajia enää löydy. Toisaalta kirjallisia todisteita on, eikä rikospaikka ole muuttunut läheskään niin paljon kuin suomalaiset kaupungit keskimäärin.

Taistelu Suomen itsenäistymisestä päättyi käytännössä aamulla 29.4.1918, kun punaisten vastarinta murtui Viipurissa. Valkoiset joukot miehittivät kaupungin ja katkaisivat Pietariin johtavan radan. Lahden länsipuolella yhä taistelevilta punakaarteilta oli katkaistu viimeinen pakotie itään.

Karmein näky hyökkääjiä kohtasi Viipurin lääninvankilassa, josta lähtiessään punaiset olivat surmanneet vankinsa heittämällä käsikranaatin jokaiseen tyrmään.

Kun sota oli sodittu, alkoivat voittajien keskinäiset erimielisyydet. Tämä lienee sotien säännönmukaisuuksia. Seurasihan II maailmansotaa kylmän sodan kausi, eikä Irakin sotienkaan jälkipyykkiä ole vielä pesty länsivaltojen kesken. Vuonna 1918 voittajat kiistelivät siitä, kenen ansiota sodan ratkeaminen oli - Saksasta tulleiden jääkäreiden, suojeluskunnista kootun talonpoikaisarmeijan vai Hankoniemessä maihin nousseen saksalaisen Itämeren divisioonan?

Toivo Kuula oli tässä kiistassa kantansa valinnut. Hän oli säveltänyt mm. V.A. Koskenniemen Nuijamiesten marssin, jonka etenkin pohjalaisista kootut talonpoikaisarmeijan joukot tunsivat omakseen. Siinä missä Sibelius sävelsi jääkäriliikkeen liikuttamana Jääkärimarssin, Kuulan viimeiseksi sävellykseksi jäi suojeluskuntien kunniaksi sävelletty marssi Jokamies.

Vappuyö Viipurissa

Viipurin valtausta ja sodan päättymistä juhlittiin railakkaasti vappuyönä 1918. Juhlien keskipisteeksi muodostui Seurahuone, jonne kokoontuivat sekä sotilaat että kaupungin merkkihenkilöt. Varsinkin sotilasseurueet olivat ylen määrin päihtyneitä murtauduttuaan aiemmin aamupäivällä apteekin spriivarastoon.

Illan edetessä syntyi riitaa talonpoikaisarmeijan ja jääkäreiden ansioista sekä kielikysymyksestä. Humalaisen jääkärijoukon veri oli yhtä kuumaa kuin pohjalaisen säveltäjänkin. Riita yltyi käsikähmäksi. Joukko jääkäreitä ahdisti Kuulan suurta uunia vasten ja jääkärivänrikki Nylund löi Kuulaa nyrkillä kasvoihin. Vastauksena Kuula veti taskustaan pienen puukon, jolla hän viilsi Nylundin niskaan haavan.

Jääkäriveren vuotaminen kasvatti Seurahuoneen metelin lähes mellakaksi. Kuula katsoi parhaaksi paeta ja ryntäsi sivuovesta Seurahuoneen takapihalle. Tapahtuman ainoa selvä silminnäkijä oli lähellä seissyt vartiomies. Vartiomiehen kuulustelun mukaan Kuula kaatui mukulakivetyksellä ja hänen luokseen käveli kolme sotilaspukuista miestä. Yksi miehistä potkaisi karkuun konttaavaa Kuulaa kylkeen ja ampui lähietäisyydeltä nelinkontin seisovaa säveltäjää pistoolilla takaraivoon.

Laukauksen jälkeen miehet palasivat juosten Seurahuoneelle. Tutkinta käynnistettiin nopeasti, mutta tulokset jäivät laihoiksi. Teko osoittautui tyypilliseksi suomalaiseksi henkirikokseksi - ainoa asia, josta todistajat olivat yksimielisiä, oli alkoholin yletön kulutus...

Tutkinnan tuloksista

Esitutkinnassa saavutettiin hatara todennäköisyys siitä, että Kuulan luokse ulkona juosseet miehet olivat jääkärivääpeli Pirinen, jääkäriluutnantti Heikka sekä viipurilainen ylioppilas Fabritius. Pirinen pidätettiin heti vapun jälkeen. Syynä ei kuitenkaan ollut ampumistapaus, vaan aiemmin mainittu apteekkimurto ja spriivarkaus.

Oskar Piristä ei ehditty kuulemaan tapaukseen lainkaan, sillä viikkoa myöhemmin erään leirialueen vartiomies ampui hänet sekavissa olosuhteissa vartiotehtävää suorittaessaan. Pirinen oli tuolloin yhä pidätettynä apteekkivarkaudesta. Mainittakoon, että ennen jääkäriksi lähtöään Pirinen toimi farmaseuttina Kuopiossa.

Upseerina Pietari Heikka katsottiin tapauksessa vastuullisimmaksi osalliseksi. Ruotsalainen sanomalehti oli jo aiemmin kirjoittanut Heikan omavaltaisesti ampuneen venäläisiä sotilaita Torniossa ennen sodan alkua. Seuraavana vuonna jääkärikapteeniksi ylennettyä Heikkaa ei kuitenkaan saatu tuomiolle kummastakaan teosta, sillä hän katosi veneretkellä Vaasan saaristossa ennen oikeuskäsittelyn päättymistä.

Kuula ei kuollut heti. Hän eli vielä seitsemäntoista vuorokautta, joiden aikana hän oli aika ajoin tajuissaan ja ymmärsi tulleensa ammutuksi. Vaimo Alma Kuula kirjoitti uskollisesti ylös miehensä sekavat lauseet. Sinänsä nämä muodostavat järkyttävän asiakirjan henkirikoksen uhrin kuolinkamppailusta. Houreisten lauseiden seassa on myös viittauksia ampujiin - ei nimiä tai tuntomerkkejä, mutta otteita ampumista edeltäneestä sananvaihdosta. Säveltäjä Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Kun tekijöitä ei saatu selville, sotaylioikeus päätti tutkinnan toteamalla Pirisen ampuneen Kuulan, mutta esimiehensä Heikan käskemänä. Molemmat syytetyt olivat manan majoilla, joten tämä saattoi olla helpoin tapa päättää tutkinta herättämättä kiusallista huomiota.

Esitutkintamateriaalin perusteella tapaus jäi kuitenkin avoimeksi. Vuosikymmenten aikana pimeä henkirikos on ruokkinut huhuja ja arvailuja niin ampujasta kuin oikeudenkäynnin riippumattomuudestakin. Uutta tietoa asiaan saatiin vielä vuonna 1983, kun professori Jussi Jalas sai asiaa koskevan kirjeen. Seikkaperäisessä kirjeessä suomalainen aatelisnainen kertoi Alm -nimisen ruotsalaisen vapaaehtoisen tunnustaneen ampuneensa Kuulan, koska tämä oli halventanut ruotsalaisuutta tai ruotsin kieltä.

Viimeiset todistajanlausunnot saattavat maatua sota-arkiston uumenissa. Jääkäriliiton kokoelmissa on joitakin vuonna 1918 päivättyjä päiväkirjoja, jotka tekijät ovat määränneet salaisiksi valitsemakseen ajanjaksoksi, useassa tapauksessa sadan vuoden ajaksi. Kun sota-arkisto aukeaa tammikuussa 2018, oven takana odottaa epäilemättä muutama historiantutkija. Ehkä heidän joukkoonsa mahtuisi yksi rikostutkijakin?

 Lähteitä:

• Tuomi Elmgren-Heinonen, 1983: Toivo Kuula
• Matti Lauerma, 1975: Suomen jääkäreiden elämäkerrasto
• Reino Hirviseppä, 1983: Silmästä silmään