Suomalaiset Saksanmaalla
(Euroopan unionin nopean toiminnan joukkojen julkaisu, kesä 2007)
Kun Porin Prikaatin kantajoukko Porin Rykmentti aikanaan perustettiin, laivattiin se lyhyehkön koulutuksen jälkeen tuoreeltaan Saksaan, 30-vuotisen sotaan. Yhtäläisyys ensimmäiseen EU-joukkoon on ilmeinen - jotain samaa oli ilmassa, kun hätäisesti ja kovalla tohinalla koottu valiojoukko lähti ensimmäiseen ulkomaanharjoitukseensa Sompasaaren satamasta.
Myös suunta oli Saksassa sama. Majoittuessamme pieneen Leipheimin varuskuntakaupunkiin, olimme vain kivenheiton päässä Rainin pikkukaupungista ja Lech-virrasta. Rainin edustalla käytiin huhtikuussa 1632 eräs suomalaisten merkittävimmistä taisteluista. Ruotsin armeija löi katolisen liigan joukot ja valtasi hieman myöhemmin Münchenin.
Kainuun Prikaati viettää yhä vuosipäiväänsä Lech-virran taistelun päivänä. Pioneeriaselaji puolestaan juhlii Lech-virran ylimenoa siinä esiintyneiden aselajin erityispiirteiden vuoksi: maastontiedustelu, savutus, harhauttaminen, nopea vesistönylitys ja sillanrakennus.
Hakkapeliittojen niittämää mainetta ei joukkomme ehkä aivan saavuttanut, mutta ehkei siihen nykypäivänä ole tarvettakaan. Suuri osa Saksasta jäi tällä kertaa polttamatta - ja hyvä niin. Hakkapeliittojen muistolla kerrotaan pelotellun Saksassa lapsia vielä 1900-luvun alkupuolella. Melkoinen seikka, kun otetaan huomioon välissä eletyt kolme vuosisataa eli noin kaksitoista sukupolvea. Vahvat tarinat jäävät elämään.
Silti suomalaiset saivat 30-vuotisesta sodasta pian tarpeekseen. Esi-isämme saivat huomata kokonaisten ikäluokkien jauhautuvan Keski-Euroopan sotaretkillä, Ruotsin suurvaltaa luotaessa. Kautta historian ovat suomalaiset olleet Ruotsin parhaita puolustajia. 1600-luvulla tuli jokaisen kylän lähettää jokaisena vuonna Saksan suureen sotaan miekalla ja ratsulla varustettu taistelija.
Kun eräässä hämäläisessä kylässä kokemusperäisesti havaittiin, ettei juuri kukaan lähetetyistä palannut, levisi kylällä yhteinen tuuma: "Tapetaan Ville kotona, niin jää sentään miekka ja hevonen..."
Hakkapeliittojen muistolla mainostettiin itsenäisyyden alkuvuosina mm. Hangon keksejä. Tosin, kuin myöhempää tuotemerkkikehitystä enteillen, mainos on kirjoitettu tykin renkaaseen. Lienevätkö jo tuossa aidot Hakkapeliitat...
Jääkäreiden koulutuksen kehto
1600-luvun kokemuksista huolimatta oli Saksa jälleen suuntana, kun kansamme tavoitteli itsenäisyyttä. Ylioppilasaktivistit etsivät maata, joka kouluttaisi heistä sotilaita.
Pian palveli lähes kaksituhatta Suomesta salateitse poistunutta nuorta miestä keisarillisen Saksan armeijassa. Kuninkaallinen preussilainen jääkäripataljoona 27 oli Saksankin armeijassa kummajainen: miehistöltään kokonaan ulkomaalaisista koostunut joukko. Ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla kaatui kaksitoista jääkäriä. Suomen vapaussota, talvisota ja jatkosota vaativat jääkärijoukosta huomattavasti raskaammat uhrit.
Minkään toisen kansan historia ei tunne jääkäriliikkeen vertaista tarinaa. Muutaman nuoren ylioppilaan ideasta kasvoi joukko, joka näytteli ratkaisevaa osaa kansamme kohtalon hetkinä, itsenäistyessä ja suurvallan hyökkäystä kahdesti torjuttaessa. Suomen lähtiessä ensimmäiseen rauhanturvaoperaatioonsa oli puolustusvoimain komentajana jääkärikenraali Kaarlo Heiskanen ja YK:n pääsihteerin sotilasneuvonantajana jääkärikenraali A.-E. Martola.
Kadunnimi muistuttaa tänäänkin suomalaisten jääkäreiden koulutusajasta Lockstedter-Lagerissa, nykyisessä Hohenlockstedtissa.
Ensimmäinen kaatunut jääkäri, Alfred Hyytinen, sai surmansa Saksan itärintamalla rivimiehenä kesällä 1916. Joukon viimeinen kaatunut, jääkärikenraali Einar Vihma, kaatui Tali-Ihantalan suurtaistelussa kesällä 1944. Noiden vuosien välillä heidän kohtalonsa jakoi lähes 150 kaatunutta jääkäriä.
Muista jääkäreistä kehkeytyi paitsi sotilaita ja viisi puolustusvoimain komentajaa, myös säveltäjiä, kirjailijoita, kuvanveistäjiä, olympiavoittajia, suurliikemiehiä. Suurin osa palasi sille elämänalalle, jolta oli Saksaan lähtenytkin. Jääkäreiden jo painuttua historian hämärään marssii jääkärilippu yhä kaikissa valtakunnallisissa paraateissa. Vahvat tarinat jäävät elämään.
Jääkärit joutuivat johtamaan Suomen armeijaa itsenäisyytemme ajan kaikissa sodissa. Jääkäriupseerit Erik Heinrichs, Ruben Lagus ja Paavo Talvela kartan ääressä jatkosodan aikana. Kuva Hohenlockstedtin jääkärimuseosta.
Kolmannen valtakunnan vapaaehtoiset
Toisen maailmansodan aikana suunnattiin katseet jälleen Saksaan. Suomi osallistui Saksan propagoimaan ristiretkeen bolshevismia vastaan noin 1200 miehen kontribuutiolla. Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona osallistui taisteluihin Etelä-Venäjällä, mm. lähellä nykyistä Grosnyin kaupunkia Tshetsheniassa. Vuosina 1941-1943 pataljoona menetti 255 miestä kaatuneina, 686 haavoittuneina ja 14 kadonneina.
Suomalaisten kunniaksi on sanottava, että jälleen kerran Saksaan lähetettiin eliittijoukko. Näin ei asia ollut läheskään kaikkien yritykseen osallistuneiden kansallisuuksien keskuudessa. Suomalaisia palkittiin ahkerasti. Pataljoonan komentaja, saksalainen SS-Obersturmbannführer Hans Collani totesikin Adolf Hitlerille: "Siellä missä suomalaiset seisovat, ovat parhaat miehenne."
SS-miesten sotaretken syistä voi olla montaa mieltä. Joka tapauksessa suomalainen Waffen-SS-pataljoona on ollut viime vuosien ajan voimakkaan historiantutkimuksen ja yleisen mielenkiinnon kohteena. Vahvat tarinat jäävät elämään.
EU-joukko saksanmatkaajien jatkona
Kuten edellä on ilmennyt, emme ole ensimmäisiä tai suurimpia Saksassa käyneitä suomalaisjoukkoja. Oma merkityksemme meillä on silti ollut. Olimme ensimmäinen joukko, joka antoi panoksensa Euroopan unionin kriisinhallintakyvyn luomiseen. Historia tuntuu toistavan itseään: olihan kuin ennalta määrätty, että sellainen matka suuntautuisi juuri Saksaan.
Maantieteellisesti tietty merkityksensä on sillä, että EUBG:n Suojauskomppania on neljäs suomalaisjoukko, joka on ylittänyt Tonavan ilman lentokuljetuksia. Luultavasti harva joukostamme edes huomasi tapahtuman, siirryimme Tonavan eteläpuolelle hieman ennen saapumistamme Leipheimiin Baijerissa.
Euroopan suurimman virran olivat aiemmin marssien ylittäneet vain hakkapeliittajoukko sotaretkellään vuonna 1632, Suomen Kaarti matkalla Turkin sotaan vuonna 1877 sekä Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS siirtyessään koulutukseen Itävallan Wieniin kesällä 1941.
Oleellista on, että hakkapeliittoja lukuunottamatta Suomesta Saksaan lähteneet joukot eivät ole täyttäneet elämäntehtäväänsä ulkomailla. Jääkäreiden suurin tehtävä - itsenäisyyden saavuttaminen ja sen varjeleminen - odotti heitä kotimaassa. Myös vuonna 1943 Saksasta kotiutetun SS-pataljoonan jäsenet joutuivat kovimpaan paikkaansa vasta kesän 1944 torjuntataisteluissa kotimaan rintamilla. Lisäksi molempien joukkojen jäsenet olivat jälleenrakentamassa sodan kirot raskaasti kohdannutta Suomea.
Tämän seikan uskon olevan samoin meidänkin kohdallamme. Ensimmäinen EU:n nopean toiminnan joukko oli aikansa lapsi, mutta uudet tehtävät odottavat jokaista joukkomme jäsentä. Monille ne ovat kriisinhallintatehtäviä - joko heti tai hieman myöhemmin. Osa meistä voi olla jo operaationsa nähnyt ja ohjata elämäänsä siviilimäisempään suuntaan. Moni palaa niihin tehtäviin, joista joukkoon liittyikin.
Nuorina ihmisinä uskon tehtäviemme olevan vielä edessä, kullakin omalla sarallaan. Uskon myös, että kokemukset tästä vuodesta auttavat meitä työmme tekemisessä ja omien tavoitteidemme saavuttamisessa. Vielä uskon, että niin tämä vuosi kuin tulevat kokemuksetkin koituvat paitsi itsemme myös isänmaamme parhaaksi.
Yhteinen nimittäjä
Kaikkia Suomesta Saksaan lähteneitä joukkoja yhdistää yksi asia. Hakkapeliitta, jääkäri, SS-vapaaehtoinen sen enempää kuin EU-taistelijakaan ei tarkasti tiennyt, mikä häntä odottaa. Jokaisen valinta oli ainutlaatuinen: jokainen joukko oli lajissaan ensimmäinen.
Jälkikäteen on selvää, että emme operaatiotamme saaneet. Jos sellainen olisi tullut, olisimme olleet siihen hengessämme valmiit, riippumatta sen sijainnista tai olosuhteista. Kuten prikaatikenraali Nikkilä kotiutusjuhlassamme totesi, jokainen ei tällaiseen valintaan pysty. Askel tuntemattomaan on ollut yhtä syvä 1600-luvulla, 1910-luvulla, 1940-luvulla kuin vuonna 2006.
Aiemmin jo mainittiin Suomen Kaartin ylittäneen Tonavan matkallaan Turkin sotaan. Wieniläisen Die Presse -lehden sotakirjeenvaihtaja seurasi marssia yli sillan:
"Kaunein näky oli kumminkin suomalaiset. Nämä miehet ovat neljä viikkoa olleet matkalla, mutta huolimatta tuosta pitkästä marssista kulkivat he niin ripeästi ja iloissaan, että oikein tuntui iloiselta nähdä niitä.
Miehet eivät ole kookkaita, mutta hartevia ovat he enemmästä päästä, parrattomia nuoria, valkoverisiä miehiä, ystävällisin kasvoin, ymmärtäväisin katsein ja miellyttävin kasvonpiirtein, jommoista muutoin harvoin huomaa."
Loppujen lopuksi harva asia suomalaisessa sotilaassa on muuttunut vuosisatojen vieriessä.
Vahvat tarinat jäävät elämään.
Artikkeli on kirjoitettu EU:n ensimmäisen nopean toiminnan joukon julkaisuun.
