Sadan viiden päivän sankaritarina
Upseerioppilas Vartiainen on linnoitustöissä Kannaksella. On marraskuun loppu 1939. Yhtäkkiä nähdään merellä outo sotalaiva, lentokoneita ilmestyy taivaalle ja rannikkopatterit alkavat ampua. Koneesta putoaa mustia möhkäleitä, jotka ulisten syöksyvät mereen.
"Mitä hittoa tämä on?" joku kysyy.
"Se on sitä", vastaa toinen harvakseen.
"Kai se on sitten niin, että tilanne on alkanut", tuumii Vartiainen.
Oikein.
Tilanne on alkanut.
Kansa kokoaa itsensä
Karjalan Kannaksen taivas repeää aamulla kello 06.50. Puna-armeijan valtava tykistövalmistelu ulottuu Metsäpirtistä Raivolaan halkaisten koko Kannaksen. Kello 07.30 vihollinen on ylittänyt Suomen rajan koko pituudeltaan. Neuvostoliitto ei ole julistanut sotaa. Kenraali Harald Öhqvistin määräyksestä Viipurin linnan torniin nostetaan Suomen sotalippu. Tästä eteenpäin pelin henki on selvä. Enää armoa ei pyydetä - eikä varsinkaan anneta.
"Nykyaikainen" sota näyttää karmeat kasvonsa heti ensimmäisistä tunneista lähtien. Ensimmäisen sotapäivän aikana kaatuu rintamajoukoista ainakin 79 henkeä. Asutuskeskusten pommituksissa sen sijaan kuolee ja haavoittuu yhteensä 361 siviiliä. Tässä sodassa ei koeteltaisi pelkästään kenttäarmeijan, vaan koko kansan kestokykyä.
Papit lähtevät päivittäisille kierroksilleen kaupungeissa ja maaseudulla. Vietävänään heillä on vain yhdenlaisia uutisia. Monen äidin silmiin nousevat kyyneleet, kun tummapukuinen hahmo kääntyy tieltä pihaan.
Useat työnantajat ilmoittavat maksavansa työntekijöilleen täyden palkan, vaikka miehet ovat rintamalla. Vapaaehtoisiin maanpuolustusjärjestöihin kuuluu noin 200 000 naista ja tyttöä. He vapauttavat rintamapalvelukseen 20-30 pataljoonan verran asevelvollista miesväestöä. Yksimielinen kansa jännittää voimansa äärimmilleen.
Äl' yli päästä perhanaa
Suomalaisten suojajoukot käyvät taisteluun Kannaksella. Vastassaan heillä on Neuvostoliiton 7. Armeija - 120 000 miestä ja noin 1400 panssarivaunua. Suojajoukkojen vahvuus on 21 600 miestä ja 29 panssarintorjuntatykkiä. Yhtä murskaavan ylivoiman edessä ollaan myös Laatokan pohjoispuolella.
Suorastaan liikuttavaa on se päättäväisyys, jolla suomalainen sotilas ryhtyy ylivoimaiseen tehtäväänsä. Lumipukuinen Daavid on valmis kohtaamaan Goljatinsa. Yhtä heikkona ulkoisilta edellytyksiltään - yhtä varmana oman asiansa oikeutuksesta.
Ja niin mahdoton muuttuu mahdolliseksi. Kansainvälinen lehdistö kertoo pienestä kansasta, joka nöyryyttää suurvallan armeijaa rajoillaan. Puoli maailmaa seuraa tapahtumia Summassa, Suomussalmella, Taipaleessa, Kollaalla...
Nyt on jaksettava...
Jokainen suomalainen sotilas tietää, mistä on kysymys - nyt taistellaan elämästä ja kuolemasta. Upseerit antavat kaikkensa, vetävät itsensä loppuun. Jalkaväkirykmentti 34 taistelee Kollaalla komentajanaan everstiluutnantti Vilhelmi Teittinen. Hän ei nuku, syö tai lepää. Teittinen kuolee ylirasitukseen sodan päätyttyä.
5. Divisioonan huoltopäällikkö, majuri Wolf H. Halsti kirjoittaa päiväkirjaansa:
Kahdeksas uneton vuorokausi on menossa, sanoo joku. Ei kun yhdeksäs! Totean todellakin, etten ole nukkunut yhtään yhdeksään päivään ja yöhön. Lähettini huomauttaa siihen, etten muka ole koskenut lämpimään ruokaan kolmeen vuorokauteen, mutta sen sijaan viime vuorokauden aikana juonut viisi litraa mustaa kahvia ja polttanut lähes puolitoistasataa savuketta.
Saattaa olla.
Suomalainen vihollisena
Kansainvälinen lehdistö kirjoittaa kauniisti suomalaisesta sotilaasta. Englannissa elokuvateatterit esittävät lyhytfilmejä ja katsauksia talvisodasta. Suomalaisen konepistoolimiehen ilmestyessä valkokankaalle yleisö puhkeaa kannustushuutoihin. Vähemmän lämpimiä ajatuksia kirjaa päiväkirjaansa venäläinen politrukki Oresin:
12.12.1939.
Piru viekoon! Jo 7 päivää olemme polkeneet paikallamme tuon kirotun Loimolan edessä.
Kärsimme suurta mieshukkaa... enemmän pakkasen takia kuin vihollisen tulesta. Lahtarit ovat tottuneet ampumaan tarkkaan tien varrella olevia joukkojamme. Emme voi pistää nenäämmekään ulos ampumahaudoista. Joukkomme ovat usein tehneet hyökkäyksiä, mutta nämä hyökkäykset on aina torjuttu.
Piikkilankaesteet ovat miehen mittaisia. Tankkiesteitä on kaikkialla. Ympärillämme olevat suot ovat puolustukselle mainiot, hyvin naamioidut asemat tekevät suomalaiset maantierosvot haavoittumattomiksi.
Kuinka kavalia ja kieroja taistelutapoja noilla konnilla onkaan. Lahtarien suosima taistelukeino on isku selkään. He koettavat karttaa joutumasta kanssamme tekemisiin silmä silmää vasten...
Politrukki Oresinin ruumis jää suomalaisten haltuun tammikuun lopulla.
Taipaleenjoki - Tuonelanjoki
Runoilija, luutnantti Yrjö Jylhä, taistelee komppanianpäällikkönä Taipaleessa. Hän pukee ajatuksiaan Taipaleen taistelukentästä säkeiksi:
Mihin ikinä silmäni täällä luon,
nimet kaikki tihkuvat verta:
näen Mustanojan ja Surmansuon
ja takana lumisen virranvuon
ja kaistan Laatokan merta.
Aivan pienen matkan päässä, Taipaleenjoen toisella puolella, katselee samoja maisemia venäläinen runoilija Jevgeni Dolmatovski. Myös hän näkee Taipaleessa verta; toinen toisensa jälkeen puna-armeijan rynnäköt tukehtuvat suomalaisten tuleen. Politrukki Oresin turhautuu, kun joukot eivät saavuta Loimolaa - Dolmatovski ei käsitä, miksi Taipaleenjokea ei kyetä ylittämään:
On idässä jokia paljon
Mutta kaikista raskaimmat on
Aallot ikuisen Taipaleenjoen
Joka vain puron levyinen on.
Koko sodan aikana puna-armeija ei onnistu murtamaan Taipaletta eikä liioin saavuttamaan Loimolaa Kollaan rintamalla. Talvisodan Taipaleesta tulee runoilijoiden Tuonelanjoki. Kuin pisteeksi sotatalven runoille kirjoittaa Lauri Aalto viimeisenä sotapäivänä, 13.3.1940:
Taipaleen voiman muodosti miehien kunto,
taistelutahto ja päällystön vastuuntunto.
Siellä ei auttanut kaulustähtien kullat,
kannusten kilinän vaimensi korsujen mullat.
Reservin vänrikit Jalas ja Mantila Taipaleen tukikohta 5:ssä. Jalas kaatui luutnanttina jatkosodassa. Hänen säveltämänsä on mm. lastenlaulu Putte-possun nimipäivät.
Kuva: Puolustusvoimat.
Ratkaisun hetket
Suomalaiset taistelevat urhoollisesti, mutta lopulta suurvallan rajattomat resurssit alkavat kääntää sotatapahtumien kulkua. Kannaksen puolustus alkaa horjua. Summa murtuu helmikuun puolivälissä. Pian venäläisten onnistuu ylittää jäätynyt Viipurinlahti. Suomen sodanjohto siirtelee uupuneita joukkoja paikasta toiseen tulppaamaan puna-armeijan etenemisuria. Harald Öhqvist kirjoittaa päiväkirjaansa:
Hirvittävää uhkapeliä tämä peli, jota nyt pelaamme...
Puna-armeija kärsii valtavia tappioita suurmottien kukistuessa, mutta samalla suomalaisten puolustus uhkaa ratketa. Linjat taipuvat Talissa ja Äyräpäässä. Joukot kootaan vielä viimeisiin vastahyökkäyksiin. Maaliskuun alusta muodostuu äärettömän verinen. Suomen on kuitenkin onnistunut voittaa aikaa. Neuvostoliitto pelkää länsivaltojen väliintuloa, ja rauhanneuvottelut pystytään aloittamaan.
Rauha
Vihdoin, 13. maaliskuuta klo 11.00 aseet vaikenevat useimmilla taistelupaikoilla. Sota on ohi. Jokaiseen maamme pitäjään on muodostunut kirkon viereen pitkä rivi sankarihautojen kivilaattoja. Ne eivät ole pelkästään osoitus Suomen kansan uhrivalmiudesta. Ne ovat osoitus siitä, kuinka henki voi voittaa aineen.
Uusi alku ei ole helppo, rauhanehdot ovat ankarat. Monen maailma on lyöty pirstaleiksi - jokainen on menettänyt jonkun läheisensä. Kokonainen Karjalan heimo kulkee Suomessa kodittomana. Martti Haavio tilittää kotiutuvan kenttäarmeijan tuntoja 15.3.1940:
Hymähdämme toisillemme,
monta sanaa virka emme.
Runoilija lausahtaa: 'Taas maassa rauha on.'Vänrikkimme Summaan kuoli,
vääpeli on jalkapuoli,
soittoniekka sokea ja minä onneton.
Summan ja Marjapellonmäen taistelijoita. Toisen Erillisen Rajakomppanian 3. joukkue valokuvattiin Virolahdella taisteluiden päätyttyä. Summan murtuessa haavoittunut joukkueenjohtaja on palannut sotasairaalasta yhteiskuvaan joukkueensa kanssa.
Tuosta sotatalvesta on nyt 60 vuotta. Miksi se on niin tärkeää? Mitä se opettaa meille, Reserviupseerikurssille 215? Ehkä on parempi antaa tuon talven nähneen miehen vastata. Näin asian ilmaisi Wolf H. Halsti talvisodan päätyttyä:
Tiedämme olevamme kansa joka on kulkeva omia teitään. Tiedämme että ruumis voi kärsiä, haavoittua ja kuolla, se voidaan lyödä kahleisiin, mutta se on kaikki merkityksetöntä sielun vapauden rinnalla. Sielu elää omaa elämäänsä, näkee omia näkyjään, ja ne muuttuvat aikanaan myös ruumiilliseksi todellisuudeksi. Uskon voima on suuri.
Tulevaisuus kuuluu meille, koska uskomme siihen.
Kirjoitus on julkaistu Reserviupseerikurssi 215 SAGAn kurssikirjassa. Kurssimme aikana talvisodan syttymisestä tuli kuluneeksi kuusi vuosikymmentä.
