Kaukopartioita Kuohulta kylmään sotaan

Toisen maailmansodan päättyessä Suomi sitoutui järjestämään puolustuksensa siten, ettei nopea liikekannallepano olisi mahdollinen. Tilanne vaati luovia ratkaisuja etenkin ulkomaantiedustelun suhteen: toiminta oli pakko lopettaa, mutta kyky siihen yhtä välttämätöntä säilyttää.

Entinen tiedusteluhenkilöstö ja -materiaali päätettiin kätkeä ja sitouttaa. Heidän nimiinsä perustettiin lukuisia peiteyrityksiä eri puolille maata. Näistä tärkein, Kuohun Pilke Oy, toimi Jyväskylän maalaiskunnassa.

Tiedustelusodan kasvoja: vänrikki "Andrei" ja ylikersantti "Pate" lomalla Helsingissä jatkosodan aikana. Pate eli Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta toimi Päämajan peiteyrityksen toisena toimitusjohtajana Jyväskylän maalaiskunnan Kuohulla.
 

Peiteyritysten perustaminen

Osakeyhtiöiden perustaminen ei ollut ilmaista puuhaa sodanjälkeisessä Suomessa. Hämäräksi jäi, mistä yritysten alkupääomat saatiin, mutta merkittävä rahanlähde oli sodan aikana kertyneen tiedustelutiedon myyminen.

Sodan päättyessä Suomen sotilastiedustelulla oli jotakuinkin maailman parhaat tiedot puna-armeijasta. Syntymässä olleilla kylmän sodan rintamilla tiedoista maksettiin sen mukaisesti. Toisinaan myytiin härskistikin ja ostaja sai isolla rahalla vanhoja salauskoodeja, jotka olisi jo muualta saanut ilmaiseksi.

Kertyneitä varoja hallinnoivat tiedustelu-upseerit Reino Hallamaa, Hannes Vehniäinen ja Uljas Käkönen. Eversti Hallamaa oli aiempi radiotiedustelun johtaja ja majuri Vehniäinen kaukopartio-osaston päällikkö. Todennäköisesti peiteyritysten perustamista rahoitti myös yritysmaailma.

Kätkettävä materiaali koostui pitkälti radiolaitteista ja ajoneuvoista. Niinpä yritykset oli luonnollista perustaa elektroniikka- ja kuljetusalan liikkeiksi. Samalla niihin kätkettiin muuta alan materiaalia: karttoja, kameroita, räjähdysaineita ja aseita.

Kuljetus- ja radioalan yrityksiä perustettiin yhteensä toistakymmentä. Kuohun ohella toimipaikkoina olivat Oulu, Kajaani, Joensuu, Lappeenranta ja Helsinki. Lisäksi Pohjois-Suomessa toimi yhtiöitä, joiden kautta siirrettiin materiaalia ja ihmisiä länteen. Ruotsiin kätkettiin muun muassa suomalaistiedustelun palveluksessa toimineita Neuvostoliiton kansalaisia.

Lähes kaikki peiteyritykset tuottivat tappiota, jota katettiin tiedustelurahoista. Poikkeukseksi muodostui Arvo Mörön kuljetusliike. Mannerheim-ristin ritari sai yhtiönsä kannattamaan: Oulujoen koski- ja sähkölaitostyömailta riitti kulkijoita alkoholiliikkeeseen Ouluun. A.Mörön autot katosivat Oulun katukuvasta vasta vuonna 2007.

Kuohun Pilke Oy

Kuljetus- ja pilkeyrityksen sijainniksi valikoitui kesällä 1945 Kuohun kylän Lampsilan tila. Yhtiön peitetoimia olivat liikennöinti ja häkäpönttöautoihin tarvitun pilkkeen tuottaminen. Samalla haluttiin turvata tiedusteluosaston pilkepolttoaineen saanti, mikäli Neuvostoliitto yrittäisi miehittää maan.

Pilkeyhtiön tarkoituksena ei silti ollut vain materiaalin säilyttäminen. Yritys oli aktiivinen yksikkö, jolle siirrettiin tiedustelun viranomaistehtäviä. Yhtiön myötä kaukotiedusteluun ja erikoisoperaatioihin aiemmin varautunut Pääesikunnan Ulkomaaosaston tilastotoimisto lakkautettiin.

Rakennus, jossa Kuohun Pilke Oy toimi 1940-luvun lopulla. Kannattamattoman toiminnan tappiot katettiin Tiedusteluosaston kirjanpidon ulkopuolisilla varoilla, jotta yhtiö pysyi pystyssä.

Toimitusjohtajien, entisten kaukopartiomiesten Heikki Määttäsen ja Paavo Suorannan, tuli säilyttää jatkuvassa valmiudessa yksi kaukopartio. Tuo partio oli suomalainen erikoisjoukko – se viimekätinen keino, johon sotilasjohto tilanteen vaatiessa olisi ensimmäisenä turvautunut. Vaatimukset olivat sodanajan tasoa: tarkat kartat, konepistooliaseistus sekä koulutetut, kokeneet ja kovakuntoiset partiomiehet.

Kaikkea tätä oli Kuohulle varattu. Määttäsen ja Suorannan ”työmiehet” Muisto Lassila, Johannes Iivonen, Tauno Kirves, Matti Nuija, Yrjö Pärssinen ja Reino Sappinen olivat kaikki entisiä Päämajan kaukopartiomiehiä. Jotain tehtävistä kertoo, että liikkeen varoihin kuului tuuheahko nippu sotasaalisruplia.

Aseita kohdisteltiin läheisellä soramontulla, ja kunnossa pysyttiin pilkkeitä tehden. Tarvetta saati menekkiä tuotteelle ei ollut: Suojärveltä Kuohulle evakuoitunut Torasjoen saha tuotti pilkettä sivutuotteenaan kylliksi. Työmiesten palkat maksettiin tiedustelurahoista, muut liikkeen käyttöön varatut partiomiehet saivat varallaolorahaa tuhat markkaa kuussa.

Toiminta sammuu

Vuosien myötä olot vakiintuivat. Valvontakomissio poistui maasta. Asekätkentäjutun tultua ilmi myös neuvostomiehityksen uhka laski. Sen kanssa tasatahtia heikkeni Kuohun Pilkkeen rahoitus. Tuottamaton yhtiö oli pian vaikeuksissa.

Yhtiön miehiä siirtyi pikkuhiljaa kylmän sodan kentille. Nimellisesti töitä tarjosivat norjalaiset, mutta todellinen työnantaja oli vuonna 1949 perustettu puolustusliitto Nato.

Toimitusjohtaja Määttänen katosi partiomatkalla Neuvostoliitossa vuonna 1950. Suoranta lopetteli yhtiön ja ryhtyi Naton asiamieheksi. Hänen järjestämiään vakoilumatkoja itänaapuriin tekivät entisistä Pilkkeen miehistä ainakin Sappinen ja Lassila.

Kuohun Pilkkeen toiminta loppui liikkeen omaisuuden huutokauppaan. Vain valtion omistamat kuorma-autot myytiin toisaalle. Rahoilla maksettiin isättömäksi jääneen Määttäsen perheen velkoja. Muutoin tiedustelujohto pesi kätensä yhtiön asioista, ja liike purettiin yhtä vähin äänin kuin se oli syntynytkin.



Maailman etsityin suomalainen

Kuohun Pilkkeen toimitusjohtaja Heikki Määttänen painoi hatun päähänsä, vilkaisi ”kummasti” lapsiaan ja painui ovesta maaliskuiseen aamuun. Matka vei Kuohulta itärajalle. Yli piti mennä, mutta hanki ei vielä kantanut. Odoteltiin.

Kantamatta oli edellisvuosina jäänyt moni muukin asia. Yhtiö tuotti lujasti tappiota. Pilkettä vaatineet häkäpönttöautot vähenivät, tiedustelurahoista saatu tuki oli loppunut aikaa sitten. Vanhat armeijan kuormurit lakkoilivat Keski-Suomen jyrkkiin mäkiin.

Ystävät tiesivät Määttäsen mielenterveyden horjuneen. Ei se ihme ollut, ennemminkin luonnollista. Karjalaispojalta sota oli vienyt kodin ja kaksi veljeä. Viinaa kului. Heikki oli liikkuva luonne ja seuramies: hyvä kertoja ja näyttelijä, jopa kelpo runoilija. Kuohun pilkettä oli silmäkulmassakin, avioliitto rakoili.

Ei tiedetä, lähtikö Määttänen matkalleen Naton vai Suomen laskuun. Luultavasti molempien. Rajalle kuultiin laukauksia, ja Suojelupoliisi etsi miestä sittemmin tosissaan. Virka-apua saatiin laajalti. FBI:n johtaja J. Edgar Hoover ilmoitti, ettei virastolla ollut havaintoja Määttäsestä, samoin brittiläinen kansainyhteisö.

Käytännössä miestä etsittiin koko maailmasta: vain Norja ja Neuvostoliitto jätettiin kyselemättä. Alle 35-vuotias kaukopartioluutnantti jäi kateisiin. Huhuja kiiri. Ehkä kiinni. Ehkä itsemurha. Katoamistemppu?

Lapsista, joihin Määttänen lähtiessään katsahti, eräästä kasvoi tunnettu näyttelijä. Heikki Määttänen nuorempi muistetaan Iltalypsyn juontaja Mika Wirtana, Raidin vasikka Suvelana sekä Nalle Luppakorvan ja Tohtori Sykerön ääninä.

 

Päämajan tiedustelu-upseereita käskynjaolla Osasto Vehniäisessä (1./Er.P 4) kesällä 1944. Sodan jälkeen kadonnut luutnantti Heikki Määttänen seisoo sumeaksi jääneessä kuvassa toisena oikealta, suikka päässään.