velvollisuudesta rikokseksi
Asekätkentäjuttu on Pohjoismaiden laajin rikosprosessi
Jatkosodan lähestyessä loppuaan syksyllä 1944 tekivät päämajan nuoret upseerit merkittävän päätöksen. Suomeen kätkettiin taistelumateriaalia 35000 miehelle sen varalta, että Neuvostoliitto yrittäisi miehittää maan. Tuo päätös vei lähes 1500 suomalaista laittomaan vankeuteen – ja saattoi säästää Suomen itsenäisyyden.
Kätkennän johtivat everstiluutnantti Usko Sakari Haahti ja eversti Valo Nihtilä. Mukaan otettiin vain luotettuja miehiä, mutta lopulta joukko muodostui niin laajaksi, että siihen mahtui ilmiantaja. Autonkuljettajana ollut oululainen sotamies Kumpulainen vaati majuri Keravuorelta 500 000 markkaa uhaten ilmiantaa toiminnan valvontakomissiolle.
Vaatimukseen ei suostuttu, mutta Keravuori sai välittömän käskyn poistua maasta. Vielä samana päivänä Kumpulainen marssi SKDL:n toimistoon ja teki ilmiantonsa, vaikka osa asekätkijöistä oli aikonut "teroittaa Kumpulaisen kantapäät ja painaa hänet suohon".
Kun maanlaajuinen toiminta alkoi paljastua, määrättiin Tampereen poliisimestari Suhonen komisario Kylmäsen avustamana tutkimaan asekätkentää. Kuultuaan tehtävästään Kylmänen haki saman tien siviilityötä ilmoittaen ykskantaan: "Olen isänmaallinen mies, enkä ryhdy tuollaiseen!" Asekätkijät saivat hänet kuitenkin pyörtämään päätöksensä. Suhosen ja Kylmäsen sovittiin huolehtivan siitä, ettei tutkinnassa selviäisi mitään. Kokeneet tutkijat osasivat tämänkin.
Asekätkennän johtomiehiä poistumassa oikeudesta tuomion jälkeen. Ensimmäisenä Nihtilä, neljäntenä Haahti suikka päässään. Kuva kirjasta Asekätkentäjuttu.
Valpo vaihtaa väriä
Keväällä 1945 valtiollinen poliisi miehitettiin kommunisteilla. Vallanvaihdon välitön vaikutus oli, että asekätkentäjuttu tutkittiin perin pohjin. Tutkinnanjohtajat ja tutkijat vaihdettiin poliittisin perustein. Ennen puhdistusta Valpo jopa auttoi kätkijöitä: useita satoja aseita kätkettiin Valpon ja Helsingin poliisipäällikön luvalla Poliisiasevarikon tiloihin. Osa uusista poliittisista tutkijoista ei ollut kirjoitustaitoisia, mistä syystä kuultavat kirjoittivat osan kuulusteluistaan itse.
Haahti ja Nihtilä pidätettiin, mutta molemmat vaikenivat kuulusteluissa täysin. Haahti kuitenkin kertoi pian tapahtumien kulun saatuaan Mannerheimilta tähän suoran käskyn. Haahti olisi halunnut selvittää asian nopeasti ja purkaa koko kätkentäorganisaation, mutta edessä oli odottamaton ongelma.
Kätkijät oli valittu ehdottoman luotettavuuden perusteella. Kun siis Haahdin 25 lähintä miestä kuulusteltiin, eivät he Haahdin nimenomaisesta käskystä huolimatta kertoneet tutkijoille mitään. Tämän seurauksena koko joukko pidätettiin. Haahti kävi vielä Katajanokalla jokaisen pidätetyn sellissä selittämässä tilanteen. Tällä ei ollut muuta vaikutusta, kuin että eräs everstiluutnantti pääsi ryntäämään käytävälle huutaen kaikin voimin:
"Haahti on hullu! Haahti on hullu!"
Esitutkinta
Alkoi pitkän vankeuden aika. Joukko siirrettiin Katajanokalta Sörnäisiin. Kuulusteluissa käytettiin kaikki keinot. Niitä tehtiin jopa ravintoloissa tarkoituksena juottaa kuultava puhumaan. Usein kävi niin, että kuultava saattoi sammuneen kuulustelijan kotiinsa ja palasi itse yksinään vankilaan. Tämän jälkeen kiellettiin runsaan kuukauden ajaksi kaikki yhteydenpito ulkomaailmaan, samoin liikunta. Kynät ja paperit otettiin pois, eikä lääkärinhoitoa annettu.
Jutun päätutkija varatuomari Jorma Uitto aloitti kuulustelunsa asettamalla pöydälleen pistoolin. Kaksi sotaa juuri käyneitä kuultavia ele lähinnä huvitti. Uitto palkittiin myöhemmin nimityksellä tullihallituksen pääjohtajaksi. Eräs vartija puolestaan ei kertonut majuri Yrjö-Koskiselle tämän vaimon kriittisestä synnytyksestä, ellei saanut Yrjö-Koskisen täytekynää. Vastaavia tapauksia oli paljon: asekätkentävankien vartiointia johti entinen punaupseeri Hermanni Haapaniemi.
Pimennysvaiheen aikana majuri Eero Kivelä sai sattumalta kuulla kuulustelijaltaan, että kansanedustaja Jutila oli nimitetty suurlähettilääksi Washingtoniin. Tieto oli Kivelälle kuin lottovoitto. Hänet oli vaaleissa valittu Jutilan varamieheksi eduskuntaan. Koska kansanedustajaa ei voi pidättää ilman eduskunnan päätöstä, kysäisi hän paria päivää myöhemmin muina miehinä vartijaltaan, minkä pykälän nojalla he pitävät kansanedustajaa vankinaan. Tiedosta tyrmistyneen Valpon johdon ei auttanut kuin vapauttaa Kivelä.
Lähes kahden vuoden yksitoikkoisen vankeuden jälkeen pidettiin kesällä 1947 juhannusjumalanpalvelus. Urkujen soidessa kirkon ovet yllättäen avattiin. Sisään astui sodanaikainen hallitus presidentti Risto Rytin johdolla. Asekätkijät nousivat kääntäen rintamasuuntansa, upseerit kumarsivat ja presidentti vastasi tervehdykseen. Juhannussaarnan aiheena oli velvollisuuden täyttäminen. Lopuksi laulettiin Siniristilippumme. Johtajat muistivat miehensä, vaikka virallinen Suomi oli heidät unohtanut.
Kapteeni Ossian Lavolan piirros sellistään Helsinkin Keskusvankilassa.
Kuva kirjasta Asekätkentäjuttu.
Oikeudenkäynti
Asekätkentäjuttu on yhä Suomen ja pohjoismaiden laajin oikeusprosessi. Syyte nostettiin 2122 henkilöä vastaan. Juttua varten säädettiin oma lakinsa, jolla kriminalisoitiin yli kaksi vuotta aiemmin tehdyt teot. Asekätkentälaki rikkoi länsimaisen oikeuskäsityksen ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen keskeistä osaa, taannehtivan rikoslain kieltoa. Se, mikä ei tekohetkellä ole rikos, ei voi sellaiseksi myöhemminkään muuttua.
Lehdet kirjoittivat istunnoista runsaasti. Pravda ja Vapaa sana kuvasivat kenraali A. F. Airoa "keltakasvoiseksi ryppyiseksi kääpiöksi" ja muita syytettyjä "kyräilevän taantumuksen aseistetuksi joukkueeksi". Nykypäivän näkökulmasta on hämmentävää, ettei asekätkijöitä vainonnut Neuvostoliitto, jossa operaatio ymmärrettiin tavanomaiseksi sotilastoiminnaksi. Kätkijöiden tuomitsemista vaativat sen sijaan omat kommunistimme.
Poliittisen vainon lisäksi syytettyihin purettiin myös henkilökohtaista vihaa. Oikeuden sotilasjäsen everstiluutnantti Miettinen vaati ankaria tuomioita menestyäkseen urallaan tuomittuja ikätovereitaan paremmin. Hän jäi myöhemmin eläkkeelle kenraalina. Myös jutun pääsyyttäjä, silloinen poliisiylitarkastaja Nikupaavola syytti samoja upseereita, joiden Kadettikurssilta hän itse oli joutunut nuorena eroamaan.
Lopulta oikeus jakoi 1488 hengelle lähes 400 vuotta vankeutta. Nihtilä tuomittiin viideksi ja Haahti kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Molemmat menettivät virkansa ja puolustusministeriö kielsi heiltä virkapuvun käytön. Vakaumuksellisia upseereita juuri tämä kielto kosketti eniten.
Kaikki syytteet kenraali Airoa vastaan hylättiin. Tämä vaikutti myöhemmin poliisitoiminnan ja prosessioikeuden kehitykseen siten, että pidätysajoille määrättiin enimmäiskesto. Airo ehti olla jutun yhteydessä pelkän kiistämisensä perusteella pidätettynä (ei siis vangittuna) 33 kuukautta.
Airo menetti vankeusaikanaan terveytensä kuten kymmenet muutkin asekätkennästä pidätetyt. Kolmekymmentä epäiltyä kuoli tutkinnan aikana. Lisäksi 34 epäiltyä poistui Suomesta, osa lopullisesti. Myös kätkijöiden vaimoja kuulusteltiin. Suomalaisen parinmuodostuksen voitoksi voidaan kirjata, ettei yksikään heistä puhunut puolisonsa toimista.
Tutkintaan osallistunut Tampereen apulaispoliisipäällikkö Tuominen myönsi oikeudessa syytettyjen väitteen pöytäkirjojen muuttamisesta ennen niiden jättämistä oikeudelle. Myös tutkijana toiminut komisario Norvela todisti syytettyjen puolesta Valpoa vastaan. Pian Tuominen hukkui epäselväksi jääneellä tavalla Näsijärveen ja Norvela ampui itsensä. Kokkolassa eläneen kertomuksen mukaan Norvelan kotiin saapui tuntematon mies antaen pistoolin ja kehottaen tätä tekemään itsemurhan.
Syyttömät ja syylliset
Asekätkentäjutun vastapuolet olivat erikoinen joukko, jonka edustajat tapasivat toisensa myöhemmin yhteiskunnan eri alojen huipulla. Tutkinnanjohtajia ja tutkijoita palkittiin korkeilla virkanimityksillä. Heistä leivottiin korkeita poliisijohtajia, Mikkelin ja Kuopion läänien maaherrat, oikeusministeri, kenraali, tullilaitoksen pääjohtaja sekä tuolloin hyvin vaikutusvaltaisen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran pääsihteeri.
Syytetyt eivät jääneet huonommiksi. Kätkijöistä valikoituivat puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen komentajat, Kuopion piispa, lukuisat elinkeinoelämän vaikuttajat, yli 30 kansanedustajaa, puolustusministeri, kahdeksan kenraalia sekä Suojelupoliisin päällikkö. Kymmenestä USA:n armeijassa uransa uudelleen aloittaneesta asekätkijästä seitsemän jäi eläkkeelle everstinä. Kenraaliylennyksen useimpien heidän osaltaan esti vain USA:n ulkopuolinen syntyperä.
Virallista anteeksiantoa asekätkijät eivät ole saaneet. Johtajat kantoivat vastuunsa loppuun asti. Sekä Nihtilä että Haahti kokivat tehneensä velvollisuutensa katumatta asiaa päivääkään. Tarpeetonta katuminen olisi ollutkin, sillä myöhempi tutkimus on osoittanut asekätkennän säästäneen Suomen Neuvostoliiton ja kommunistien yrityksiltä kaapata valta Suomessa.
Nihtilä teki sodanjälkeisen uransa Kansallis-Osake-Pankissa, Haahti vakuutusyhtiö Pohjolassa. Haahti kuoli Helsingissä vuonna 1978. Vuonna 1974 Nihtilä osallistui tilaisuuteen, jossa nuori poliitikko arvosteli voimakkaasti puolustusvoimia. Vanha eversti pyysi puheenvuoron ja esitti selkeästi perustellen kantansa asiassa. Lopuksi hän ihmetteli silloisen nuorison haluttomuutta osallistua isänmaansa puolustukseen. Sen sanottuaan Valo Nihtilä istui paikalleen ja kuoli.
Asekätkijöistä tuli omalaatuisella tavallaan osa suomalaisen rikosprosessin historiaa. Virallisen tunnustuksen saaminen tai sen puuttuminen tuskin on avainkysymys mukana olleille. Se on sivuasia, joka kätkijöiden mielessä jäänee itse teon, sen merkityksen ja tarkoituksen, varjoon.
Lähteitä:
Ahtokari, R. : Asekätkentäjuttu, WSOY 1971
Lukkari, Matti: Asekätkentä, Otava 1984
