Kuka oli Simon Wiesenthal?
Tasavallan presidentti Tarja Halosta lähestyttiin joitakin vuosia sitten Simon Wiesenthal-keskuksen taholta. Lähestymisen taustalla oli Elina sanan kirjan "Luovutetut" ilmestyminen, minkä johdosta Wiesenthal-keskus patisti Suomen valtiota selvittämään Saksaan 40-luvulla luovutettujen henkilöiden kohtaloita. Valtio nielaisi syötin, ja läpikotaisin tutkitusta asiasta käynnistettiin uusi selivtystyö.
Erikoinen yksityiskohta asiassa on, että Simon Wiesenthalin nimeä kantavalla järjestöllä on hyvin vähän - jos mitään - tekemistä vuonna 2005 kuolleen Simon Wiesenthalin kanssa.
Puolanjuutalainen arkkitehti Simon Wiesenthal joutui kokemaan natsihallinnon julmuuden monissa keskitysleireissä, mutta säilyi hengissä lukuisten sattumien kautta. Sodan jälkeen Wiesenthal alkoi järjestelmällisesti kokoamaan tietoja juutalaisperheiden kohtaloista.
Alun perin tarkoituksena oli auttaa hajoitettuja perheitä ja sukuja tavoittamaan toisiaan tai saamaan varmuus lähimmäistensä kuolemasta, mutta tietokannan havaittiin palvelevan tehokkaasti myös natsihallinnon julmuuksien tutkintaa. Pian johtavien natsirikollisten paljastamisesta tuli Wiesenthalin elämäntyö.
Wiesenthal jäljitti menestyksekkäästi useita natsijohtajia ja tuli juutalaisten keskuudessa tunnetuksi lisänimellä "Kostaja". Kysymys oli kuitenkin muusta kuin kostosta. Wiesenthal erotti johdonmukaisesti toisistaan sotarikokset ja natsirikokset.
Sodan aikana sivistynytkin ihminen tekee sellaista, mitä hän ei tavallisessa elämässään tekisi koskaan. Tällainen teko voi tietyissä olosuhteissa täyttää sotarikoksen tunnusmerkistön. Sen rangaistavuus riippuu lähinnä poliittisista oloista ja sodan lopputuloksesta. Näistä teoista - inhimillisistä virhearvioista tai julmuuden hetkellisistä kulminoitumista - Wiesenthal ei ollut kiinnostunut. Sen sijaan miljoonien viattomien surmaaminen oli teko, johon sota tai olosuhteet eivät voineet oikeuttaa.
Edelleen vastuun olisi voinut siirtää kansakunnalle eli Saksan kansalle. Kuitenkin juuri juutalaiset olivat kokeneet kollektiivisen vastuun koko kaameudessaan: olihan heitä vainottu kautta historian ensin ristiinnaulitsijoina, myöhemmin ruttoepidemioiden aiheuttajina ja lopulta poliittisina syntipukkeina 1930-luvun Saksassa. Siksi rikokselle oli oltava tekijät.
Wiesenthalin pitkäjänteisen toiminnan tuloksena syyllisiä rangaistiin ja muu kansakunta saattoi hengittää vapaammin. Silti on selvää, että paljon natsirikollisia jäi tavoittamatta. Pelkästään Auschwitzin keskitysleirissä toimi vähintään 6000 sotilasta. Heistä 900 pystyttiin tunnistamaan, juridiseen vastuuseen heistäkin asetettiin vain harvoja.
Wiesenthal tyttärensä Paulinkan kanssa poistumassa oikeuden istunnosta. Kuva Wiesenthalin teoksesta "Tappajat joukossamme'"
Työtä jälkipolvia varten
Wiesenthal ymmärsi ensimmäisten joukossa, ettei kostonhimolle ollut sijaa natsirikollisia metsästettäessä. Tämä aiheutui jo siitä, ettei ollut mahdollisuuksien rajoissa tuomita natseja tarkalleen heidän rikostensa mukaan. Jos Gestapon tai SS:n upseeri tuomittaisiin sadastatuhannesta taposta kahdeksi vuodeksi vankeuteen, hän istuisi minuutin jokaisesta rikoksestaan. Ajatus on yhtä hämmentävä kuin se, kuinka miljoonan lapsen kuolema ylipäätään voitaisiin sovittaa maallisessa oikeudessa.
Siksi Wiesenthal ei antanut koston säätää toimiaan, vaan pyrki ensisijaisesti totuuden selvittämiseen. Tässä pyrkimyksessä oli suurimpia voittoja SS-johtaja Adolf Eichmannin tavoittaminen. Oikeudenkäyntinsä aikana Eichmann oma-aloitteisesti tunnusti kansanmurhan kertoen siitä jotakuinkin kaiken tietämänsä.
Myöhempien sukupolvien kannalta juuri tällä oli suurempi merkitys kuin tehtyjen rikosten sovittamisella. Sittemmin sosiologit ovat nähneet natsirikosoikeudenkäyntien merkittävässä määrin vähentäneen uusnatsismin ja rasismin kannatusta Euroopassa.
Wiesenthalin toiminnan intressit tulivat esiin myös siten, ettei hän kerännyt näyttöä yksipuolisesti natseja vastaan. Sodan jälkeen hän kiersi liittoutuneiden vankileireillä vapauttamassa SS-sotilaita, jotka olivat osoittaneet inhimillisyyttä vankejaan kohtaan. Heidän joukossaan oli kiihkeitäkin kansallissosialismin kannattajia, jotka kuitenkin olivat vastustaneet epäinhimillisiä keinoja puolueen päämäärien saavuttamiseksi.
Joukkohautoja Bergen-Belsenin keskitysleirissä syksyllä 2006. Tekstit: "Hier ruht eine unbekannte Anzahl Toter" ja "Hier ruht 5000 Tote, April 1945"... tuntematon määrä ja viisituhatta vainajaa.
Wiesenthalin maalimiehiä
Eräs siviilimies halusi Wiesenthalilta yhden centin jokaisesta juutalaisesta, joiden murhaajan hän pystyisi toimittamaan viranomaisten käsiin. Tarjouksen irvokkuudesta ja tuntemastaan halveksunnasta huolimatta Wiesenthal hyväksyi tarjouksen. Vuosien työn jälkeen miehen onnistui paljastaa Treblinkan keskitysleirin komendantti Franz Stangl.
Wiesenthal piti lupauksensa ja laski entisen SS-miehen käteen 7000 dollaria - centin jokaista vainajaa kohden!
Merkittävimpiä Wiesenthalin tavoittamia natseja olivat Eichmann ja Stangl, mutta kaikkiaan hän toi oikeuden eteen lähes tuhat natsirikollista. Kuuluisaksi tuli tarina SS-upseeri Karl Silberbauerista, joka löytyessään vuonna 1958 toimi Itävallassa rikostutkijana. Kun hän 1.8.1944 repi nuoren juutalaistytön ulos amsterdamilaiselta ullakolta, putosi tytön laukussa ollut päiväkirja lattialle.
Myöhemmin tuo vihko löytyi, julkaistiin, käännettiin kymmenille kielille ja filmattiin elokuvaksi. Kirjoittaja, 15-vuotias Anne Frank, kuoli Bergen-Belsenin keskitysleirissä 1945.
Margot ja Anne Frankin symbolinen hauta Bergen-Belsenin keskitysleirissä. Kenenkään leirissä kuolleen tarkka
hautapaikka ei ole tiedossa.
Wiesenthalille päiväkirja oli kuitenkin arvokas todiste. Hänen tutkimuksensa osoittivat kiistatta Silberbauerin mieheksi, joka lähetti Frankin perheen keskitysleirille. Itävallan poliisi tutki sittemmin jutun pimeäksi, ja Silberbauer palveli Wienin poliisissa eläkeikäänsä asti. Asiaan lienee vaikuttanut, ettei Anne Frankin hengissä selvinneellä isällä ollut asiassa vaatimuksia.
Suurin helpotus Wiesenthalin salapoliisintyölle oli entisten SS-miesten pakojärjestö ODESSAn (Organisation der SS-Angehörigen) pääreittien paljastuminen. Järjestö toimitti satoja natsirikollisia salateitse pois Euroopasta. Reitit johtivat alueille, joilla takaa-ajetut aloittivat uutta elämäänsä. Latinalaiseen Amerikkaan syntyi 50- ja 60-luvuilla suuria saksalaisia siirtokuntia, joiden syntymiselle oli syynsä. Siirtokuntien sisäisissä valtataisteluissa käytiin jopa tulitaisteluita, joihin paikalliset viranomaiset eivät puuttuneet.
Kaikki takaa-ajetut eivät kestäneet omantuntonsa ääntä tai alituista uhkaa kiinnijäämisestä Wiesenthal kannoillaan. Näin kävi mm. tohtori Karl Baborille, joka syöksyi Etelä-Afrikassa krokotiileja kuhisevaan jokeen ja ampui itseään sydämeen. Eräs sukujuuriltaan juutalainen SS-mies puolestaan ryhtyi sodan jälkeen "kaksoisagentiksi" auttaakseen Wiesenthalin tutkimuksia paljastamalla tälle entisiä aseveljiään.
Lopulta Wiesenthalinkin oli tunnustettava natsien keskinäiset siteet liian vahvoiksi. Monet heistä onnistuivat elämään menestyvien liikeyritysten johtavilla paikoilla jopa Euroopassa. Myös useat Etelä-Amerikkaan siirtyneet natsit pääsivät kahden suuren saksalaisen autotehtaan palkkalistoille ja elivät vanhuutensa päivät ilman suurempaa puutetta. Korkeimman tason natsien ei tarvinnut edes etsiä toimeentuloa tai työpaikkaa, sillä he luultavimmin saivat Saksasta mukaansa osan kolmannen valtakunnan omaisuudesta.
Suomi ja Wiesenthal-keskus
Takaisin asiaan... Edellä kuvailtuun Simon Wiesenthaliin presidentti Tarja Halosta lähestynyt Simon Wiesenthal-keskus ei siis liity. Ryhmä kalifornialaisia rabbeja osti oikeudet nimen käyttöön 70-luvulla Wiesenthalin jo lopetettua toimintansa. Nykyinen Wiesenthal-keskus on kansalaisjärjestön ja liikeyrityksen risteymä, jonka liikeidea tosin on moraalisesti puolusteltavissa.
Keskuksen tarkoituksena on ehkäistä rasismia ja tuottaa holokaustia käsittelevää opetusmateriaalia. Yhtenä, tosin laimeana, toimialana on myös natsirikollisten jäljittäminen. Hiljan tällaisena 'natsimetsästäjänä' on noussut julkisuuteen keskuksen johtaja, historioitsija Efraim Zuroff.
Wiesenthal-keskuksen lähettämän tutkintapyynnön päämääränä ei ollut herätellä Suomen valtiota, vaan kansainvälistä mediaa. Pyyntö ajoitettiin tarkasti Elina Sanan Luovutetut-kirjan julkaisun ajankohtaan. Voidaan siis olettaa järjestön tutustuneen Sanan käsikirjoitukseen ennen sen julkaisemista.
Teosta ei ole varustettu lähdeviittein, joten tietoja tuskin on tarkistettu ennen tutkintapyynnön lähettämistä. Valtiomme kuitenkin nielaisi syötin asettaen professori Heikki Ylikankaan tutkimaan Suomen henkilöluovutuksia toisen maailmansodan aikana. Asia on toki tutkimisen arvoinen, mutta sen olisi suonut tapahtuvan omasta aloitteestamme - ilman kalifornialaisen kansalaisjärjestön skandaalinhakuista tutkintapyyntöä.
Aiemmassa historiantutkimuksessa on jo todistettu, ettei Sanan mainitsemia kahdeksaa juutalaista luovutettu saksalaisille heidän uskontokuntansa vuoksi, vaan siitä huolimatta. Historiantutkija, dosentti Hannu Rautkallio kirjoitti Suomen juutalaisista jo vuonna 1994:
"Meidän ei tarvitse lyödä rintoihimme, vaikka juutalaisemme pelastuivatkin. Luovutimme kahdeksan Keski-Euroopasta tänne saapunutta juutalaispakolaista satojen muihin kansallisuuksiin kuuluneiden mukana. Hekin olivat sodankäynnin uhreja."
Huomionarvoista on, ettei maamme juutalaisväestöä luovutettu Saksaan kansainvälisestä paineesta ja omista kiihkeistäkin antisemitisteistämme huolimatta. Mm. ylipäällikkö Mannerheim ei suostunut edes keskustelemaan aiheesta. Juutalaiset taistelivat kunniakkaasti osana Suomen kenttäarmeijaa, ja 23 juutalaista kaatui rintamillamme. Pienelle yhteisölle isku oli kova. Kolmelle Suomen juutalaiselle saksalaiset aseveljet myönsivät jopa rautaristin urheudesta taistelukentällä. Yksikään heistä ei ottanut ristiä vastaan.
Rautkallio on tutkinut Suomen "juutalaiskysymystä" laajalti jo 1980-luvulla On siis syytä olettaa Wiesenthal-keskuksen tutkintapyynnön olleen mainoskikka, johon valtiomme oli vaihtoehtojen puutteessa pakko reagoida nielaisemalla syötti siimoineen päivineen. Järjestön poliittista voimaa ei silti parane aliarvioida. Juuri Wiesenthal-keskus leimasi juutalaisvastaiseksi Mel Gibsonin elokuvan The Passion of the Christ, ja elokuva vedettiin teattereista USA:ssa. Järjestön on myös sanottu olevan merkittävän taloudellisen tukijansa Arnold Schwarzeneggerin poliittisen nousun ja kuvernööripaikan takana.
Wiesenthalin työvoitto
Adolf Eichmann, kuoleman asiamies
Kansallissosialistisessa Saksassa tehtiin päätös Die Endlösungista, juutalaisen kansan hävittämisestä maan päältä, 20. tammikuuta 1942. Ajatuksen loivat marsalkka Herman Göring sekä turvallisuuspalvelun päällikkö Reinhard Heydrich, mutta tehtävän toteuttajaksi valittiin SS:n juutalaistoimiston tarmokkaaksi tunnettu päällikkö Adolf Eichmann. Juutalaisten lisäksi päätettiin tuhota myös muita kansanosia. Liikuntarajoitteisten, mielisairaiden sekä poliittisten vastustajien lisäksi "lopullinen ratkaisu" tavoitti noin 400 000 romania.
Adolf Eichmann päättäväisenä SS-upseerina ennen juutalaisten joukkotuhon aloittamista. Kuva Quentin Reynoldsin teoksesta "Kuoleman asiamies".
Sodan päätyttyä Eichmann jäi liittoutuneiden vangiksi, mutta onnistui salaamaan henkilöllisyytensä. Upseeritoverit auttoivat Eichmannin pakoon, ja tämä piileskeli Euroopassa aina vuoteen 1950 saakka. Tuolloin hän vaihtoi jälleen kerran nimeään muuttaen Argentiinaan nimellä Ricardo Klement. Klement avioitui myöhemmin Eichmannin entisen vaimon Vera Liebelin kanssa - mikä oli omiaan herättämään takaa-ajajien mielenkiinnon.
Israelin tiedustelupalvelu sai ensimmäisen vihjeensä Eichmannin oleskelusta Buenos Airesissa vuonna 1954. Entisen natsijohtajan paikantamiseen ja tunnistamiseen kului kuitenkin vielä kuusi pitkää vuotta. Näiden vuosien aikana tarkkailtiin Eichmannin ja Liebelin sukujen postia, koottiin valtava määrä tietoa useista viranomaisista, lähetettiin kymmeniä salaisia asiamiehiä eri puolille maailmaa ja tehtiin lukematon määrä miestyötunteja yhden ainoan sotarikollisen tavoittamiseksi.
Aluksi Eichmann tunnistettiin hänen huomattavan yhdennäköistä veljeään esittävän valokuvan perusteella. Israelin turvallisuuspalvelu Mossadin päällikkö Isser Harel johti Eichmannin sieppausoperaation henkilökohtaisesti vuonna 1960.
Israelin tiedustelupalvelu Mossadin hankkima valokuva Eichmannin veljestä, josta saatiin malli samanikäisen Adolf Eichmannin todennäköiselle ulkonäöllä. Eichmann tunnistettiin myöhemmin Argentiinassa alustavasti kuvan perusteella.
Pitkän tarkkailuoperaation jälkeen Eichmann kaapattiin elokuvatyyliin Buenos Airesin kadulta, huumattiin, toimitettiin sairastuneeksi lentoyhtiön työntekijäksi naamioituneena el Al-yhtiön koneeseen ja kuljetettiin Israeliin.
Adolf Eichmannin oikeudenkäynti on yksi maailmanhistorian pisimpiä. Hänet tuomittiin Israelin valtion säätämän "natsirikoslain" mukaan, minkä pykälät eivät jättäneet vastaajaksi joutuneelle juurikaan pohdittavaa tulevaisuutensa suhteen. Eichmann hirtettiin Jerusalemissa 1962.
Kansainvälisoikeudellisesti on vähintäänkin kyseenalaista siepata ihminen väkivaltaisesti toisen suvereenin valtion maaperältä. Myös kosto, kuolemanrangaistus ja näiden oikeutus ovat eettisesti monimutkaisia kysymyksiä. Silti toisessakin vaakakupissa lepää painava argumentti: voiko näillä kysymyksillä olla mitään merkitystä, kun kohdehenkilö on vastuussa yhdentoista miljoonan ihmisen määrätietoisesta tuhoamisesta?
Israelin turvallisuuspalvelu ja Wiesenthal olivat myös Adolf Hitlerin sijaisen Martin Bormannin sekä kuolemantohtori Josef Mengelen jäljillä, mutta operaatio Eichmannin ollessa kiihkeimmillään resurssit eivät riittäneet useampiin kohteisiin. Molemmat siirtyivät takaa-ajajiensa edellä syvempään Etelä-Amerikkaan.
Mengelen sieppausta yritettiin, mutta operaatio myöhästyi muutaman ratkaisevan päivän. Jäljet olivat kuitenkin niin vahvat, että ainakin teoriassa on syytä olettaa Israelin viranomaisten edelleen tuntevan suurimpien natsirikollisten ja näiden jälkeläisten olinpaikat sekä kohtalot.
Joissain yhteyksissä Mossad on edustajiensa välityksellä antanut ymmärtää Mengelen kiinnioton epäonnistuneen juuri Wiesenthalin asiaan sekaantumisen vuoksi. Muutoinkin Simon Wiesenthal ehti saada urallaan osakseen niin vihamiehiä kuin kritiikkiäkin - molempia sekä samalta että vastapuolelta.
LÄHTEITÄ:
- Quentin Reynolds, 1961: Kuoleman asiamies
- Simon Wiesenthal, 1967: Tappajat joukossamme
- Juutalainen kulttuuri, 1998
- Hannu Rautkallio, 1985: Ne kahdeksan ja Suomen omatunto
- Rony Smolar, 2003: Setä Stiller
- Isser Harel, 1976: Kaappaus Garibaldinkadulla
- Anne Frank, 1983: Nuoren tytön päiväkirja
